Uskontoperusteisia turvapaikkahakemuksia arvioidessaan suomalaiset viranomaiset joutuvat samalla määrittelemään, mikä lasketaan uskonnoksi. Turvapaikkapuhuttelun kaltaisessa monikulttuurisessa vuorovaikutustilanteessa törmäävät myös erilaiset käsitykset siitä, mitä ”uskonto” oikeastaan on, kirjoittaa uskontotieteen väitöskirjatutkija Helmi Halonen Helsingin yliopistosta.
Uskonto turvapaikkaperusteena
Uskonto on yksi kansainvälisessä oikeudessa ja myös Suomen ulkomaalaislaissa tunnustetuista turvapaikkaperusteista. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että lähtömaissaan uskonnon perusteella vainotuilla henkilöillä on oikeus turvapaikkaan. Laissa on kuitenkin runsaasti tulkinnanvaraa sen suhteen, mitä uskonnolla oikeastaan tarkoitetaan. Suomessa turvapaikkahakemuksia arvioivan Maahanmuuttoviraston työntekijät joutuvatkin uskontoon liittyvien hakemusten kohdalla arvioimaan esimerkiksi sitä, minkälainen uskonnonvapauden rajoittaminen on riittävän vakavaa ollakseen vainoa, tai sitä, kuuluuko hakija todella siihen uskontokuntaan, johon hän kertoo kuuluvansa. Tällaisten arvioiden tekeminen perustuu kuitenkin aina välttämättä tiettyyn tapaan määritellä, mitä uskonto on.
Suomessa on jo itsessään poikkeuksellista, että viranomaiset joutuvat ottamaan kantaa siihen, mikä lasketaan uskonnoksi ja mitä ei. Turvapaikkamenettelyssä tämä on erityisen monimutkaista siksi, että hakijat tulevat usein hyvinkin erilaisista kulttuuritaustoista, joissa myös uskonnolla voi olla erilainen rooli kuin Suomessa. Suomesta on viime vuosina hakenut turvapaikkaa uskonnon perusteella esimerkiksi sunnimuslimeja Irakista ja shiiamuslimeja Afganistanista, Jehovan todistajia Venäjältä, ja erilaisten pienten vähemmistöuskontojen edustajia. Myös silloin, kun hakija on kristitty tai uskonnoton, voivat hänen käsityksensä kristinuskosta tai uskonnottomuudesta olla hyvinkin erilaisia kuin korkeakoulutetun suomalaisen viranomaisen.
Tutkimani aineisto kattaa yhteensä 250 uskontoon liittyvää Maahanmuuttoviraston turvapaikkapuhuttelupöytäkirjaa ja -päätöstä vuosilta 2014–2021. Aineiston turvapaikanhakijat edustavat 13 kansalaisuutta ja lukuisia uskonnollisia ryhmiä, merkittävimpinä esimerkiksi irakilaisia sunnimuslimeja, afganistanilaisia shiiamuslimeja, venäläisiä Jehovan todistajia sekä islamista luopuneita kristittyjä ja uskonnottomia. Asiakirjat valottavat sitä, miten uskontoa määritellään suomalaisessa viranomaistyössä, ja sitä, mitä tapahtuu, kun näitä määritelmiä joudutaan soveltamaan toisenlaisiin kulttuurisiin konteksteihin.
Yksityistä uskoa vai arkipäivän moraalia?
Turvapaikkapuhuttelijoiden tuottamassa uskontopuheessa ”uskontoa” on ensisijaisesti uskominen, yksiselitteisesti uskonnollisena pidetty toiminta kuten rukoileminen tai pyhän kirjan lukeminen, sekä uskonnollisen yhteisön toimintaan osallistuminen erikseen sille varatussa tilassa kuten kirkossa, moskeijassa tai valtakunnansalissa. Toisin sanoen puhuttelijat käsittelevät uskontoa uskomuksina ja toimintana, jotka rajautuvat yksinomaan uskonnon piiriin ja joilla ei ole juurikaan esimerkiksi yhteiskunnallisia tai poliittisia merkityksiä.
Maallistuneen Länsi- ja Pohjois-Euroopan ulkopuolella tämänkaltainen tapa määritellä uskontoa ei kuitenkaan ole kovin tavanomainen. Tutkimusaineistoni turvapaikanhakijoiden selvä enemmistö kansalaisuudesta ja uskonnollisesta vakaumuksesta riippumatta puhui uskonnosta hyvin toisella tavoin.
Turvapaikkapuhutteluissa tapahtuu nimittäin jotain hyvin mielenkiintoista silloin, kun hakijaa pyydetään esimerkiksi kertomaan, mikä on hänelle tärkeää uskonnossaan, mikä hänen uskontonsa keskeisin oppi on, miksi hän kääntyi toiseen uskontoon, tai millainen on hänen uskontokuntansa hyvä edustaja. Vain murto-osa vastauksista tämänkaltaisiin kysymyksiin liittyi uskomiseen tai uskonnonharjoitukseen edellä kuvatussa mielessä; harva hakija vastasi esimerkiksi, että hyvä kristitty tai muslimi on sellainen, joka uskoo Jumalaan tai rukoilee säännöllisesti. Sen sijaan vastaukset liittyivät ennen kaikkea arkipäivän moraalisiin valintoihin. Hakijat saattoivat puhua esimerkiksi lasten kasvatuksesta, seksuaalimoraalista, rehellisyydestä tai päihteiden käytön ja kiroilemisen välttämisestä. Tällaisessa kehyksessä uskonnossa ei niinkään ole kyse uskomisesta tai erillisestä uskonnollisesta toiminnasta, vaan siitä, miten ihmisen tulisi toimia suhteessa yhteiskuntaan ja muihin ihmisiin.
Viranomainen uskonnon määrittelijänä
Kumpikaan näistä tavoista kehystää ja käsitteellistää uskontoa ei ole itsessään oikea tai väärä. Ongelmia saattaa kuitenkin tulla silloin, kun viranomainen ja turvapaikanhakija puhuvat keskenään täysin eri asioista puhuessaan uskonnosta. Tällä on merkitystä siksi, että jos puhuttelija ei tunnista hakijan puhetta uskontoon liittyväksi, on vaarana, että turvapaikan edellytykset eivät täyty. Turvapaikka voidaan nimittäin myöntää ainoastaan, jos hakijan kohtaamalla vainolla ja jollakin ulkomaalaislakiin kirjatuista turvapaikkaperusteista (alkuperä, uskonto, kansallisuus, tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään kuuluminen tai poliittinen mielipide) on syy-yhteys. Siksi sillä, katsotaanko hakijan puhuvan uskonnosta vai jostakin muusta, voi olla suoraa merkitystä oleskelulupapäätöksen kannalta.
Turvapaikkamenettelyssä abstraktilta ja merkityksettömältä vaikuttavalla kysymyksellä siitä, mitä uskonto tarkoittaa, onkin konkreettisia ja vakavia seurauksia. Siksi on tärkeää tutkia, miten uskonnon käsitettä käytetään turvapaikkahakemusten arvioinnissa. Samalla turvapaikkamenettely on esimerkki siitä, miten uskonto toimii luokittelun ja arvioinnin välineenä viranomaistyössä ja lainsäädännössä myös Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa, jossa tavallisesti ajatellaan, että uskonto on jokaisen yksityisasia eikä kuulu viranomaisille lainkaan.